Kaikkihan alkoi siitä ko pirkkalaiset tulivat aikoinaan tänne 1500-luvulla kalanpyynthiin Jierikselle eli Jerisjärvelle – kysytylle järvelle. Tuone net rakensivat ne kalapirtit, ja kesällä alkoi sitten hillitön kalastus ja hehän olivat vain kesän täällä. Ja sen ajan paras tapa saaha kalaa oli nuottaaminen. Nuottaaminen tapahtuu kahesta vehneestä, ja siinähän pittää olla vähintään kaksi äijää, mieluiten neljä ko pittää olla soutajat eli puittijat ja taukomies. Se on se rotevamies, joka pellaa pääaosin sen nuotan kanssa.

Sitten nämät pirkkalaiset, jotka Torniosta kävit, olit aika harrasta porukkaa ja jossakin vaiheessa vuosisatojen kuluttua siitä ko net oli tämän järven löytänyt, niin tänne tuli jo paikallista asutusta. Muun muassa tuolta Kallon kylästä tuli Iisakki Kallo, minun kaukainen esi-isä, joka muutti nimensä Keimiöniemeksi ja perusti tänne tilan ja siinä alkoi ympärivuotinen asutus. Sitten myöhemmin hänen jälkeläisiä oli Antti Keimiöniemi, joka oli todella harras mies.

Tämän vanhan Antin luokse tulit aina lauantaina nämä kalastajat, vähän niinkö kirkonmenoihin. Lauantaina kello 18 jälkeen alkoi ikään kuin rauhoitus tällä järvellä. Se oli semmoinen suusanallinen sopimus, että vietethään semmosta sapattia, joka jatkuu lauantai-illasta pyhäiltaan asti. Antin pirttiin tulivat kalastajat. Paitsi erään kerran kaksi veljestä päätti uhmata tätä kutsua ja ajattelivat, että nyt on mahdollisuus kalastaa järven parhaat apajat ko kaikki muut kalastajat hoilaa tuola pirtissä virsiä.

”Nyt lähemä parhaille apajille”, pojat päätti. Ja net olit niin sen homman harjoitellut, että ne pysty kahestaan. Elikkä silloin ko melot, samalla voit samalla lappaa nuottaa eikä siihen silloin tarvi soutajaa. Riskiä miehiä ko olit net pysty heittähmään nuottaa. Net aloitti sen parhaalta apajalta, tuosta ihan näitten veisaajien vierestä Karinkurusta niin, että mökä kuulu sinne venheeseen asti ko ihmiset lauloit sielä pirtissä.

Poijat lähti järvelle ja heitti nuotan. Sittekö nuotta oli veessä, tulivat miehet rantaan, pistivät ankkurin kiinni siihen rantavetheen ja alkoivat kellailemmaan nuottaa. Tyytyväisinä viheltelivät, että kohta on suuri kalasaalis ja lähemä myymään kaloja.  Saapii ostaa uuet saappaat ja uuet puvut, ja kaikki niillä valtavilla kalatuloilla mikkä saahjaan tästä näin.

Järvi oli tyven, ilma oli kaunis. Poijat tyytyväisiä. Sitte se meni kaarelle tämä nuotta ja alkoi lähestyä rantaa. Perä sielä kauimmaisena ja peräpussiin mennee net maholliset  kalat, jotka sitte on siinä nuotassa. Yleensä ne kalat pyssyy sielllä, mutta kuinka ollakaan kesken nuotanveon sieltä kuhahus kävi ja valtava siikaparvi tuli sieltä rantaan. Ne pääsivät venheitten alta pakkoon. Ko äijillä ei ollu se nuotta vielä ihan maata vasten. Ja net katto toisiansa, että onpa kumma homma. Yleensä ei näin käy, että mikä tässä nyt mättää. Silti nuottaa ei voinut keskeyttää, se piti vettää rantaan asti ja muutama metri ennen hoohetkeä ennen ko se perä tuli maihin, niin net katto, että mikä sielä on semmonen valtavan pitkä pötkäle. Onko se lieko eli semmonen pohjapuu. Ja se on jotenki sotkenut sen perän. Sen takia ne kalat ei päässy sinne peräpussiin. Se täyty olla looginen selitys, näin ajateltiin.

Sitte nuotta oli aivan rannassa ja ukot katto, että sehän liikkuu se lieko. Herranjestas! Mitä tässä tapahtuu. Toinen meni kattomaan ja otti sen liekon sylliin, niin se oli valtava hauki. Toista metriä pitkä, yksi silmä keskellä ottaa. Hirmusilla hampailla se irvisteli sille äijälle. Se potkasi sylistä ja hyppäsi nuotan yli ja pakeni. Ukko katto kaveria ja vähän vapisi, että herranjestas, tämmöstä en ole ikinä nähny. Mutta tämähän se on se selitys, ettei ne siiat pysyhneet sielä nuotanperällä. Huhhuh, mikä kala. Ukot olit vähän aikaa laimeampia, mutta silti päätettiin jatkaa kalastusta.

Menthiin seuraavalle apajalle. Soudettiin tuonne vastarannalle. Kaiken varalta, koska se kala oli ollut tällä rannalla. Kaikki suju hyvin siihen asti, ko oli sama tilanne. Nuotanperä alkoi lähestyä rantaa. Pikkusta ennen siikaparvi tuli ja karkas venehitten alta. Taas se iso musta lieko oli sielä perässä, joka oli se sama hauki, jolla oli se yksi silmä otassa. Nyt se nappas äijältä keskisormen mennessänsä. Naks vain, jäi tynkä sormi jäljelle.

Eikä siinä mithään miehet lähti kolmannelle apajalle. Kalanahneus oli valtava. Pakko saaha kalat sillä aikaa ko muut on kirkonmenoissa, viimeiset veisut on meneillään. Äkkiä nuotalle kolmannelle apajalle. Net menit tuonne Lakahaualle .Oli jo vähän ilta hämärtymässä. Äijät heitti nuotan. Hienosti se nuotta meni sinne järvheen ja tuli hienosti ko voi ikinä tulla. Kunnes, ennen ko nuotanperä tuli maille, siikaparvi karkasi ja vielä kolmannen kerran oli se mörököllijättihauki oli siellä  irvistelemässä. Miehet heitti sen kolmannen kerran ylitte nuotan ja juoksivat kämphään. Pistivät oven takalukhoon ja nukkuivat kaksi vuorokautta putkeen siellä. Sen koommin kukhaan ei ole tohtinut uhmata sitä kirkonmenojenlakia, sapattivapaata eikä käy nuotalla kello kuuden lauantai-illan ja sunnuntai-illan välisenä aikana. Tiiättekö mitä, tuosta tapauksesta on parisattaa vuotta aikaa. Edelleenki se hauki porskuttaa tuolla järvellä. Mutta enää se ei ole mikään parimetrinen sintti, vaan se on tuomonen kuusimetriä pitkä yhtä iso ko tuo minun nuottavene.

Sen takia ko me kävelemmä tuota rantaa pitkin, mie sanon asiakkaille kellä on semmoisia hyvin värikkäitä keltaisia ja punaisia vaatteita, että pysykää vähän kaukempana rantaviivasta. Tuo on houkutin sille äreälle hauelle, joka on nälkhäinen. Tämä on yksisilmäisen hauen tarina!  Tätä on vuosisatoja kerrottu tällä järvellä.

Ja viime kesänä minulle kävi sellainen jännittävä tapaus, että mie hoksasin, mistä tämä tarina saattaa olla lähtöisin, niin suuresta kalasta. Mie olin tuossa Selkämatalassa heittämässä virveliä ja vähän mato-onkimassaki. Sitte siinä kävi semmoinen pikkuinen tuulen vire ja minun ankkuri pääsi irti. Se oli vähän niinkö Maahisten hommaa. Mulla oli ankkurisolmu ja ankkuri sielä veessä. Ja yhtäkkiä vene lähti lipuhmaan ja mie ajauduin siitä minun ongintapaikalta kauemmas.

No, sitten vähän tyynty. Seuraavana päivänä mie lähin ettimään sitä ankkuria, jos mie vaikka sen löytäsin. Siinä Selkämatalassa on enimmillään vettä vähän toista metriä. Oli semmoinen tyven kesäpäivä ja mie aattelin, että mie näen sen sieltä pohjasta ja mie saan sen jollakin napattua. Mie menin siihen paikaan, siinä on tarkat merkit ko ossaa kattoa. Nyt siinä oli itse asiassa yksi lippu, ko yksi kaveri oli sen merkannu sen matalikon. Mulla oli helppo mennä sen lipun luo. Sitten annoin venheen siinä lipua ja meloskelin vähän. Panin pään siihen vesiraijhaan ja tuijotin pohjaan. Rauhassa kattelin sinne pohjaan, ja herranjestas mitä kauheata, semmoinen pitkä musta mötkäle oli sielä järven pohjassa. Mie aattelin, että nyt se hauki on täälä ja se on oikeasti minun kimpussa ja se tarina täytyy olla totta. Minun sydän hakkas kahtasattaa ja mie kurvasin siihen uuelleen kattomaan, että missä kohassa se hauen pötkäle on, ja arvatkaa mitä: semmonen kolme metriä pitkä ja puoli metriä leveä kivi siinä oli. Mie luulen, että tästä kivestä on lähtösin yksisilmäisen hauen tarina.

Mulla oikeasti syän hyppäs kurkkuun, ko mie näin sen kiven. Näistähän nämä tarinat alkaa. Tuo alku tarina on kalapirttien historian kirjassa, mutta se ei ole sama tarina, ko siihen on liitetty tämä omakohtainen kokemus ja ajatus siitä, miten tämä hauen syntytarina on saanut alkunsa.

Todennäköisesti ne kalastajat ovat nähneet sen kivenmöhkähleen sielä ja aatelheet, että herranjestas mikä tuo on ja äkkiä soutahneet ranthaan. Sitä ei tiä, onko se hauki ikinä kenheen nuotassa ollut, mutta siitä se on seuraava askel mielikuvitukseen, ko on kerrottu, että tuolla se makkaa tuola järvellä.

 

 

Lähde:
Jari Rossin haastattelu 18.3.2014