Noita Akmeelin tarina

//Noita Akmeelin tarina
Noita Akmeelin tarina 2014-05-13T19:38:26+00:00

Elettiin vielä vanhan Lapin aikaa. Saamelaiset asuttivat vielä silloin suurimman osan Lappia.

Tosin eivät millään paikalla talvisyväntä pitempään viipyneet, vaan harjoittivat jutausta, eli siirtyivät poroelon mukana keväisin talvilaitumilta pohjoisille tuntureille vasontapaikoille ja kesälaitumille. Tuntureille ilmestyi jo aikaisin keväällä pälviä ja poro saattoi vasoa ”sulhaan maahan” ja löysi myös ruokaa, eikä enää tarvinnut metrisen lumen alta kaivaa jäkälää. Tuntureilla tuuli aina, joten räkkä ei kiusannut poroja eikä ihmisiä. Kesälaitumet valittiin usein läheltä kalaisia järviä, joten ruokapuoli oli turvattu myöskin saamelaisille. Tuolloin vielä liikuskeli suuria villipeuralaumoja näillä selkosilla. Niitä pyydettiin aika rankalla kädellä sillä tuloksella, että peurat tapettiin sukupuuttoon. 1800-luvun puolessavälissä tapettiin lapin viimeinen villipeura kittilässä. Villipeuranpyynti oli satoja vuosia tärkeä elinkeino saamelaisille. Peuran pyyntiä harjoitettiin jo kauan ennen kuin varsinainen poronhoito alkoi. 1500- luvulla alkoi saamelaisten pyyntimailla liikuskella muitakin metsän riistan ja veden viljan verottajia. Tornion Pirkkalaiset saapuivat Muonion Jerisjärvelle sauvoen ylävirtaan suurta väylää, Muonionjokea. Löydettyään kalaisan Jerisjärven rakensivat järven pohjoispäähän Keimiöniemeen hirsistä pieniä kämppiä. Viipyivät aina kesän kämppärannalla kalastaen talvikalat ja ennen talven tuloa laskivat pitkillä jokiveneillään myötävirtaa takaisin Tornioon. Pirkkalaiset ”valtasivat” Jerisjärven, koska tahtoivat valkoista kalaa ja vaihtelua ainaiseen lohensyöntiin. Sana Jeris tuleekin saamenkielen sanasta Jierra, joka tarkoittaa kysyttyä järveä. Alkoi Jieriksellä uusi aikakausi. Pirkkalaisten nuottaveneitä liikuskeli ympäri järveä ja rannoille kiskottiin valtavia kalansaaliit: siikaa, muikkua, haukea ja ahventa. Saamelaiset kauhuissaan katselivat metsän kätkoistä tuota Pirkkalaisten hurjaa kalanpyyntiä. Järvi ei enää ollut heidän. Jotain piti keksiä nopeasti, ennen kuin muukalaiset tyhjentäisivät koko järven.

Syksyn hämärtyessä alkoi sieltä täältä kuulua vaimeaa noitarummun kuminaa, joka päivä päivältä voimistui. Saamelaisten kotikylässä valmistauduttiin noitamenoihin tarkoituksena karkoittaa nuo ahneet kalastajat pois. Rummutus kantautui Pirkkalaisten kalastajakylään asti ja muutamat kalastajat alkoivatkin vilkuilla pelokkaasti ympärilleen. Yön pimeinä hetkinä alkoi kalastajien kylässä sitten tapahtua. Veneitä irtautui teljoilta, pari nuottaa syttyi palamaan, järvellä pyynnissä oleviin verkkoihin tarttui satoja kiloja Rökhäitä eli Kiiskiä, jotka ovat roskakaloja ja erittäin piikkisiä. Aamulla kalastajien heräillessä päivän askareisiin, huomattiin yön tihutyöt. Muutama vene oli hävinnyt ja parista nuotasta oli jäljellä vain hehkuva hiillos. Miesten käytyä pyynnöillä, ihmeteltiin huonoa tuuria, nimittäin Rökhäitten päästössä kuluikin sitten loppupäivä. Osa kalastajista alkoi heti puhua noitavainoista, toisten mielestä kaikki yön tapahtumat olivat vain sattumaa. Seurauksena oli kuitenkin se, että loput venheet sidottiin tiukasti rantapuihin kiinni, nuotat raahattiin aittoihin sisälle, eikä kukaan laskenut seuraavaksi yöksi verkkoja veteen. Tapahtumat saivat jatkoa hyvin pian. Pari päivää myöhemmin oli eräs nuottakunta kalassa kämppärannan parhaalla apajalla. Nuotta heitettiin järveen, alkoi kelaus ja sitten veto. Juuri ennen perän nostoa maihin, kaikki kalat karkasivat. Sadoittain komeita siikoja hyppäsi Taimenen lailla nuotan yläpaulan yli ja osa kaivautui pohjaa laahaavan alapaulan ali vapauteen. Miehet eivät olleet ikinä nähneet vastaavaa. Eikä siinä kaikki, vaikka nuotan perän piti nyt olla tyhjä, oli se yllättävän painava. Syykin selvisi pian. Perässä näkyi olevan pari metriä pitkä uppotukki. Miehet nostivat perän maihin ja alkoivat päästää tukkia irti, kun tapahtui jotain kamalaa. Uppotukki olikin suuri Hauki, joka vihaisesti sähisten potkaisi itsensä irti nuotasta ja siinä mennessään haukkasi erään kalastajan pikkusormesta palan pois. Yksi kalastaja ehti nähdä petokalan silmästä silmään ja väitti kalalla tosiaan olleen vain yhden silmän keskellä otsaa. Tästä järkyttyneinä kukaan ei uskaltautunut viikkoon nuotalle, eikä muutenkaan vesille. Pian kaikki unohtui ja elämä kalapirteillä palautui normaaliin arkeen. Kalaa tuli verkolla ja nuotalla niin paljon, että kalan säilytystä varten piti rakentaa lisää aittoja. Sinne ladottiin kalakoreja päällekkäin täynnä suolakalaa ja kuivattua kalaa. Pirkkalaisten pyyntitahti kiihtyi sitä mukaa, kun talvi lähestyi.

Saamelaisten leirissä oltiin pettyneitä ja vihaisia. Hyvin alkanut Pirkkalaisten pelottelu ei vielä kunnolla tehonnut. Näyttivät olevan sitkeitä ja pelottomia nuo kalastajat ja ehkä myös niin kalanahneita, etteivät pienistä vastoinkäymisistä välittäneet. Nämä porolappalaiset olivat aluksi itse tehneet ilkititä kämppärannalla, mutta jo haukikirouksessa heillä oli mukana Akmel-noita joka osasi muuttaa itsensä yksisilmäiseksi haueksi ja myös moneksi muuksi linnun tai eläimen hahmoksi. Haukena uiskentelu verotti melkoisesti Akmeelin voimia ja takapuolikin oli kipeä edellisestä reissusta, jolta hän juuri palasi Pallastunturilla olevaan saamelaiseen kotakylään. Akmeeli oli ollut karhuna häätämässä pellonraivaajia Kittilässä ja hän oli saanut haulipanoksen persuksiinsa hurjilta uudisraivaajilta. Sen tähden piti vähän huilia noitahommista. Tämä oli kalastajien tietämättä syy siihen, että oli niin rauhallista tuolla Jerisjärvellä. Nyt kuitenkin piti alkaa taas toimimaan, mikäli haluttaisiin ajaa Pirkkalaiset pois. Taas alkoi noitarumpujen pauke Pallastunturilla , siirtyen pikkuhiljaa kohti Jerisjärveä.

Pirkkalaiset alkoivat tykästyä Jeriksen seutuun siinä määrin, että toivat karjaakin mukanaan, lehmiä ja lamphaita. Ne laidunsivat lähimetsissä kaikessa rauhassa, isäntien kalastaessa lähijärvellä. Eräänä aamuna kuului selkäpiitä karmiva lehmän kuolinmylväisy metsästä. Pirkkalaiset ryntäsivät katsomaan ja näkivät lehmäraukan kieriskelevän maassa hullunkiilto silmissä. Seuraavassa hetkessä se hyppäsi korkealle ilmaan ja sitten rytkähti kuolleena maahan. Pikkuhiljaa kalastajat alkoivat epäillä, ettei kaikki ollut sattumaa, vaan heitä ei ehkä haluttu tänne erämaahan asumaan. Noituudestakin alettiin puhua Pirkkalaisten keskuudessa. Salaperäisesti kuollut lehmä kuopattiin maahan, eikä sitä uskallettu syödä, koska sen uskottiin olevan noiduttu. Lähipäivinä tapahtui lisää karjan outoja kuolemia ja pelko valtasi kalastajakylän. Eräs rohkea mies kuitenkin päätti tutkia yhden lehmänruhon ja aukaisi vatsan. Vatsalaukusta löytyi kummallinen esine. Se oli pieni teräsjousi. Tarkempi tutkimus selkeytti kuolinsyyn. Jousi oli viritetty poronrasvasta tehdyn pallon sisälle. Lehmä söi rasvapallon , joka pian suli vatsassa ja laukaisi jousen repien samalla suoliston. Siitä seurasi kivulias kuolema. Nyt tiedettiin kalastajien keskuudessa, että heillä oli vihamiehiä seudulla ja ehkä joku muukin halusi hallita kalavesiä. Pirkkalaiset olivat helpottuneita noituuden selvittyä, mutta olivat silti varuillaan uusien onnettomuuksien varalta.

Noita Akmeeli seurasi tunturin laelta tapahtumien kulkua hieman hämillään. Hän oli Keski-Euroopassa kierrellessään löytänyt nuita teräsjousia ja tehnyt sielläpäin itsensä tunnetuksi ja pelätyksi voimahahmoksi. Näihin Pirkkalaisiin ei kiutenkaan tuntunut tepsivän mikään. Akmeeli alkoi jopa hieman kunnioittamaan pirkkalaisten sitkeyttä ja rohkeutta. Toisaalta kalamiehen kateus kalvoi häntä. Piti ottaa lisävoimia käyttöön. Akmeeli oli sovussa luonnon kanssa ja osasi myös käyttää ja hallita niitä. Kaikki Pohjolan tuulet olivat hänen käskyvallassaan. Hän oli iät ajat myynyt tuulia eri tarkoituksiin. Nuoret rakastavaiset ostivat usein länsituulen lähtiessään keväisin pälviretkilleen tunturiin. Länsituuli oli lempeä ja lauhkea. Sitä ennen useinkin poromiehet olivat tilanneet etelätuulen, joka oli lämmin ja teki nuo pälvet tunturin kylkiin. Sulan maan ilmestyminen oli siis ihmisille ja poroille ilon hetki. Joskus saamelaiset tilasivat itätuulen jos näkivät toisen tokkakunnan laskevan verkkojaan kysymättä lupaa. Eivät saaneet kalaa nuo naapurikylän miehet. Itätuulihan vie tunnetusti kalaonnen. Viha oli myös aina kaikkialla ihmisten riesana. Joskus hyvinkin pienestä syystä alettiin pitämään vihaa ja saatettiin tilata Akmeelilta pohjatuuli, jos tiedettiin vihamiehen menneen tunturiin keskitalvella . Silloin kova pohjoistuuli teki kelin niin huonoksi, että kulkija eksyi ikiajoiksi tuntureihin. Nythän nämä luonnonvoimat piti ottaa käyttöön Pirkkalaisia vastaan, Akmeeli mietti.

Varhain seuraavana aamuna olivat Pirkkalaiskalastajat nuotanvedossa parhailla apajilla. Akmeeli oli myös liikkeellä, läheisen niemen takaa hän yllytti itätuulta puhaltamaan. Nuottaajat vuoron perhään nostivat vesiperän apajistaan. Ihmetys oli suuri, kukaan ei saanut kalan kalaa. Tapahtuneelle ei tällä kertaa löytynyt järkevää selitystä ja kalastajat vetäytyivät järkyttyneinä mökkeihinsä pohtimaan tilannetta. Jospa sittenkin oli noituutta olemassa. He laittoivat sanansaattajan venheellä myötävirthaan Tornioon ja pyysivät suurta Pirkkalaispäällikköä avukseen. Muutaman viikon kuluttua saapuikin Olli Ollinpoika Tulkki Jerisjärvelle valtavalla veneellään jonka keulassa komeili yli 20-kiloisen lohen pää kuivattuna, valtava kita ammollaan. Olli oli hyvin vaikuttavan näköinen hylkeennahkaturkki päällä ja suuri miekka vyöllään. Hän tiesi noita-Akmeelin olevan koiruuksien takana ja päätti haastaa tämän kaksintaisteluun. Illalla järven tyvetessä Pirkkalaispäällikkö karjaisi taisteluhuudon joka kantautui kauan tuntureihin ja myös Akmeelin korviin.

Akmeeli saapui sovittuun paikkaan Haltialetto-nimiseen saareen, joka on halkaisijaltaan vain 10 metriä ja sijaitsee keskellä Jerisjärven suurinta selkää. Siellä oli tarkoitus selvitellä, kuka oikeastaan järvellä saa kalastaa. Akmeeli irvisteli tyytyväisenä ja voitonvarmana. Olihan hänellä vielä pohjatuulikin käyttämättä ja iso järvenselkä sopi siihen taikaan mainiosti. Olli Ollinpojalla oli myös väkevät aseet. Hänellä oli kaulassaan 1000-luvulta peräisin oleva kaulakoru, joka miekan kanssa antoi kantajalleen hurjat voimat. Tosin tuuli olikin myötäinen ja Pirkkalaispäällikön vene karahti saman tien saaren rantaan, jossa Akmeeli odotteli. Saman tien alkoi hirmuinen mittelö. Olli Ollinpoika Tulkki löi mahtavalla miekallaan, mutta Akmeeli väisti taitavasti ja miekka kolahti saaren rantakiviin, niin että kipinät sinkoilivat Keimiötunturin laitametsiin asti ja sinne syttyi pieniä metsäpaloja. Akmeeli muutti itsensä ilvekseksi ja ketterästi hyppäsi Ollin niskaan. Olli kuitenkin sai pedon harteiltaan ja huitaisi silta hännän poikki. Siitä asti ilveksillä on ollut lyhyt häntä, ja vieläkin Keimiötunturille noustessa voi nähdä pystyyn hiiltyneitä kelopuita. Aikansa tapeltuaan nämä voimahahmot katosivat jäljettömiin. Pirkkalaiset ja saamelaiset soutivat Haltialettoon etsimään voittajaa, mutta saari oli tyhjä. Vain joku vanha kaulakoru roikkui rantakoivun oksalla ja monien metsän eläinten jälkiä ja karvatupsuja löytyi maasta.

Tarina kertoo että Pirkkalaispäällikkö oli kiireesti soutanut järven yli lähellä olevaan Isosaareen ja juuri ennen rantaa veneen kimppuun oli hyökännyt jokin valtava kala, ilmeisesti hauki, arviolta neljättä metriä pitkä. Mies oli viime tipassa päässyt turvaan maalle. Isosaaresta pääsee kahlaamalla erääseen toiseen saareen, jonne Olli raahautui turvaan. Tämä saari tunnetaan nykyään nimellä Tulkinsaari. Olli ei uskaltanut lähteä saarestaan mihinkään, koska tiesi Akmeelin vaanivan haukena järvessä. Akmeeli taas pelkäsi Ollin väkevää miekkaa ja sen tähden piilotteli järvessä. Näin jäivät Akmeeli ja Olli Ollinpoika tavallansa toistensa vangiksi ikiajoiksi. Kummankin taikavoimat ovat hiipuneet, ja Saamelaiset ja Pirkkalaiset pääsivät sopuun järven kalastusasioissa. Tosin aina joskus tyynenä iltana näkyy järven pinnassa maikkuja eli kalan hyppyjä. Akmeeli siellä kurkkii ihmisten maailmaan ja vähäisillä voimillaan hönkii loitsujaan. Senpä takia vieläkin ihmisten kesken on aina joskus pientä vihaa, ahneutta ja kateutta, varsinkin kalamiehillä. Nykyisillä samaaneilla jotka kaikki polveutuvat Akmeelista onkin tehtävänä pitää kurissa nämä kolme pahetta, niin ja myydä edelleenkin tuulia, mutta vain hyviä sellaisia. Väitetään että nykyisin jokainen samaanin kohtaama ihminen on enimmäkseen hyvällä tuulella.

Tarinan on kirjoittanut ohjelmapalveluyrittäjä, eräopas, samaani Jari Rossi Muoniosta, syntynyt 1967. Asuinpaikka Jerisjärvellä Keimiöniemessä. Kirjoittaja on voittanut tarinamestarikisan Kittilässä.
Rossi Jari. Lappland Above Ordinary. Lappilaisia tarinoita. 

Print Friendly, PDF & Email
Loading
Keskitä
Liikennetiedot
Pyöräillen
Siirto
Google MapsHae ajo-ohjeet