Viikkoa vaille kaksi kuukautta kestänyt vaivalloinen ja vaiherikas matka Hullista kohti salaperäistä pohjolaa, Ultima Thulea, oli vihdoinkin päättymässä, kun englantilainen lääkäri, luonnontutkija ja lintutieteilijä John Wolley saattajineen saapui Muonionalustan kylään kesäkuun 10. päivänä 1853. Tervanmustan jokiveneen karahtaessa Vasikkaniemen sannoille hän siristeli silmänsä ja hämmästeli valon ihmettä. Yöttömän yön aurinko posotteli pohjoiselta taivaanrannalta pitkin väylänreikää, kun saattomiesten opastamana selvittelivät polunpäätä.

Urheilullisen ryhdikäs, soutukilpailuissa, vuoristokiipeilyssä ja soiden rämpimisessä karaistunut palavasieluinen tiedemies ja intohimoinen uurastaja, joka tätä ennen oli vaeltanut Espanjat ja Afrikat, kolunnut Skotlannin ja Islannin kallioiset saaret ja kiivennyt Mont Blancille, suuntasi Kengisin papin ja kasvitieteilijän L.L. Laestadiuksen neuvon mukaan askeleensa kohti Muoniovaaran kauppakartanoa. Tämä Benjamin Forsströmin isännöimä, kaikkien matkustavaisten tuntema ja suuresti arvostama talo oli Luoteis-Lapin napapaikka, jossa oli kaikkea riittämiin ja jonka polttavan tulisesta viinasta kantautuivat viestit alas Tukholmaan saakka.

Mukanaan monien ystäviensä suositukset hän sai Forsströmiltä vuokratuksi käyttöönsä huoneen ja ryhtyi oitis valmisteleviin toimenpiteisiin, jotka tähtäsivät lintujen soidinmenoja, pesintää ja reviirin muodostumista koskevaan tutkimukseen sekä linnunmunien keräämiseen.

Hänen työvälineensä edustivat aikakautensa huippua. Hänellä oli: erinomainen kiikari, tarkka kivääri, kiipeilykengät sekä ilmalla täytetty uppoamaton vene tai lautta, jota käytettiin tutkimusasemana soistuneissa vesistöissä tai Hyllyvillä suorämeillä.

Hänellä oli myöskin erinomainen onni saada ystäviä ja löytää kykeneviä ja hyviä työtovereita. Muoniovaaran kauppakartanon edellinen omistaja, norjalais-saksalaista syntyperää oleva Fredrik Knoblock, joka oli luopunut kaupanpidosta jouduttuaan uskonnolliseen herätykseen ja ymmärrettyään, että kaikki voitollinen kaupanteko oli syntiä, tuli hänen kirjurikseen. Knoblockin pojat Ludwig ja Anton oppivat pian tuntemaan linnut ja löytämään pesät, ja etenkin ensimainitusta tuli pitkän päälle muuan Wolleyn tärkeimmistä ja uskollisimmista työtovereista, kärsivällinen ja peloton, aina iloinen ja valmis vaivalloiseenkin raadantaan.

Muita tärkeitä avustajia ja pääkerääjiä olivat Pehr Eriksson Kyrö, jota kutsuttuun Martin Pietiksi eli Martin Pekaksi, Pikku-Heikki Särkijärvi ja Abraham Niemi. Martin Pieti oli vanha lappalainen, josta [professori Alfred] Newton kertoo, että hänellä oli ”tavaton äly ja mieli ja tavat kuin herrasmiehellä”. Hän oli Ounastunturin haltija ja valtavan porokarjan omistaja, mutta hänellä oli tapana tehdä samalla myös havaintoja lintujen pesimisestä. Pikku-Heikki oli luotettava keski-ikäinen, tasaiseksi mainittu suomalainen. Abraham Niemestä [Wolleyn] elämäkerran kirjoittaja kertoo, että ”hän oli rehellinen, jotensakin vähälahjainen, mutta armottoman hyvä venemies”.

Näiden ystäviensä avustuksella Wolley rakensi vuosia kestäneen ja laajalle ulottuneen munasavotan, johon osallistui runsaasti eri-ikäistä väkeä. Munankeruu ulotettiin koko Pohjois-Ruotsiin, Ruijaan ja Suomen-Lappiin aina Sodankylän Sattasta ja Inarinjärveä myöten. Kerääjät, jotka Wolley itse koulutti, saivat kolme hopearahaa pesältä palkkaa.

Niiden runsaan kuuden vuoden aikana, minkä munasavotta kesti, linnunmunia kerättiin lähes 1000 kappaletta vuodessa. Professori Alfred Newtonin järjestettäväksi jäänyt munakokoelma käsittää 6076 numeroitua näytettä. Jokaisesta näytteestä ovat löytötiedot sekä usein sangen yksityiskohtaiset päiväkirjanomaiset merkinnät, jotka professori Newton, Wolleyn henkiystävä, kuvataiteilija ja Muoniovaaran kävijä, järjesteli systemaattiseksi kokonaisuudeksi. Teoksella, jonka valmistamiseen hän käytti aikaa 50 vuotta, on latinalainen nimi ”Ootheca Wolleyana”, ja se on John Wolleyn elämäntyön kirjallinen testamentti ja lajissaan todennäköisesti eräs ainutlaatuisimmista ornitologisista selvityksistä, jolla eittämättömän kulttuurihistoriallisen arvonsa lisäksi on kestävä tieteellinen arvonsa.

Tieteellisesti merkittävänä saavutuksena pidetään tuohon asti lähes tuntemattomien lajien pesinnän ja reviirien muodostuksen selvittämistä. Wolley löysi ”korvarastaan” (tilhi), kuukhaisen (kuukkeli), ”pissihaukka” (lapin pöllö), ”möhöttäjän” (pieni taivaanjaara), ”mustatiuttin eli riivatun” (suokukko) ja monen muun kokonaan tuntemattomana tai hyvin vähän tunnetun lintulajin. Hänen tutkimuksensa johti punakuovin, kangassirriäisen, kurjen ja ”joukhaisen” eli joutsenen elintapojen jäljille.

Wolleyn Muoniovaarassa oloaikana (1853–1857) olivat tunnetut nälkävuodet (1856–1857), jolloin ”koko seudun sato sekä vilja että heinä jäi heikoksi, perunat paleltuivat hallan vuoksi ja ihmiset joutuivat kaikkialla pohjoisessa suuriin muutoksiin ruoan suhteen, nimittäin sekoittamaan hakattua olkea ja parkkia leipäjauhoihin”. John Wolley kirjoitti ystävällensä hra Wilmotille Englantiin ja kertoi vallitsevasta hädästä. Hra Wilmot, joka aina oli suuresti kiinnostuneena seurannut hänen edistymistään, lähetti heti huomattavan summan rahaa jaettavaksi kärsiville leivänostoa varten. Katokesää seurasi ankara talvi, joka koetteli myös Wolleya. ”Olen vähemmän työhön kykenevä kuin aikaisemmin ankaran ilmaston vuoksi”, Wolley kirjoitti ystävälleen. Hän totesi kuitenkin, että nälänhätä ei ulottunut kauppias Forsströmin ”porvarin taloon” konkreettisesti.

Muoniovaarasta John Wolley teki runsaasti matkoja ympäri Lappia ja Ruijaa. Kesällä 1856 hän osallistui Öölannissa pidettyyn kansainväliseen luonnonsuojelukongressiin, jossa hän esitelmöi ”Sopulien vaelluksesta Lapissa 1853, lintujen yhteydestä niihin ja käyttäytymisestä” sekä ”Porojen hyväksikäytöstä”.

Forsströmillä itsellänsä oli monta poikaa. Niinpä ei ollut mikään epätavallinen asia, että poikien ja palvelijattarien välille syntyi suhteita, joista oli enemmän tai vähemmän harmia. Kerran taas emäntä huomasi, että joku kulki yöjalassa. Kun hän ei pystynyt päättelemään, oliko kysymyksessä oma poika vai joku vieras, hän viritti ansan, ”laittoi luutakynän oven taakse” kuullakseen, milloin kävijä lähtisi. Hämmästyksekseen hän totesi, että kunnon ornitologimme John Wolley oli taskuvarkaissa Yliniemi-nimisen palvelijattaren luona.

Elokuussa 1857 Wolley joutuikin sitten palaamaan Englantiin. Hänellä oli aikomus vain pistäytyä kotimaassaan, mutta hän alkoi sairastella ja jäi sille tielle. Pian hänen lähtönsä jälkeen palvelijatar synnytti kaksoispojat. Vaikka mitään virallista nimiin ottoa ei tapahtunut, Wolley huolehti perillisistänsä kuolemaansa saakka sekä määräsi testamentissaan maksettavaksi rakastetulle ”kohtuulliseksi” luonnehditun korjauksen, kuten perimätieto kertoo.

Runsas kaksi vuotta Muoniovaarasta lähtönsä jälkeen John Wolley kuoli (20.11.1859) ”aivosairauteen”, joka jo pitemmän aikaa oli vaivannut häntä aiheuttaen muistinmenetystä jms. Kuollessaan Wolley oli vasta 36-vuotias ja tutkijanuransa huipulla. Niinpä hänen ystävältään, taidemaalari ja professori Alfred Newtonilta, jolle hän testamenttasi sekä munakokoelmansa että muistiinpanonsa, kului koko ikä, 50 vuotta, ennen kuin aineisto oli lajiteltu ja järjestelty.

John Wolleyn rakastajatar avioitui pian hänen kuolemansa jälkeen Oskar Anttila -nimisen muoniolaisen miehen kanssa sekä muutti Amerikkaan. Kaksoispojat menivät heidän mukanaan, eikä kertojallamme, Amalia Tornbergilla, ole sen enempää tietoa heidän myöhemmistä vaiheistansa.

Esimerkkinä sekä ornitologin päiväkirjamerkinnästä että siitä taikauskosta, joka luontokappaleita kohtaan vallitsi, lainaan pienen katkelman Ootheca Wolleanasta: ” § 378 – Kerässieppi heinäk. 14 p:nä 1856. Viisi munaa yhdestä pesästä, kolme jalkaa tyvestä kuolleen hongan oksalla. Ludwig ja Sieppi ampuivat useita kertoja lintua ja jälkimmäinen jopa kyttäsi kolme tuntia. Vanha mies alkoi epäillä, että se oli paholainen. Vihdoin se tuli alas Ludwigin laukauksesta ja makasi jalat ilmassa. Vanha mies huusi: ’Onko se oikeaa lajia?’ ( He olivat aikaisemmin puhuneet uskomuksesta, että oli olemassa kahta lajia piekanaa.) Ludwig sanoi: ’ Kyllä, mutta se yhä elää.’ Ja hänen näin puhuessa lintu nousi ylös ja lensi tiehensä, eikä sitä enää koskaan nähty. Ja vanha mies sanoi, että se on paholainen itse.”

Lähde:
Oiva Arvola. 1998. Teoksessa Pallas-Ounas.  (toim. H. Annanpalo). Tampere: Metsäntutkimuslaitos ja Suomen Matkailuliitto ry, Sivut 71–73